HUOM! Voit itse lisätä ja muuttaa sisältöä muokkaa-painikkeiden avulla

 Olet itse vastuussa tämän teoksen käytöstä aiheutuvista vahingoista Lue lisää.

Nahan valmistus

Kohteesta Wikikko - kansan taitopankki
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Naudan nahka

Nahan valmistus on erittäin työläs ja pitkä prosessi etenkin isojen vuotien ollessa kyseessä. Siksi suositeltavaa on kokeilla ensin pienillä ja helposti saatavilla vuodilla ja vasta sitten siirtyä isompiin.

Kirjat[muokkaa]

- Oiva opas kuinka tehdään parkittua poronnahkaa.
- Ruotsalaisen Bäckedals kansanopiston opas nahan valmistukseen.
  • Harrastajanahkurin käsikirja I, Eskelinen Jouko, 1999
- Hyvä, nimenomaan harrastajille tarkoitettu kirja turkisten ja nahkojen muokkauksesta. 3. painos ilmestyi huhtikuussa 2011 uusine kuvineen. Kirjan tietoja on käytetty tämän sivun kirjoittamiseen.
  • Nahka ja sen valmistus, Hellemaa - Talvitie, 1945
- Kirjassa kerrotaan enemmänkin teollista nahan muokkausta kuin kotona tehtävää. Sisältää kuitenkin hyviä neuvoja laadukkaan ja eri käyttöihin sopivien nahkojen valmistukseen. Kirjan tietoja on käytetty tämän sivun kirjoittamiseen.
  • Nahkurin Käsikirja, Tammenoksa, 1928
- Vanhin suomalainen kirja turkisten ja nahkojen muokkauksesta.

Valmistuksen vaiheet[muokkaa]

Varotoimeenpiteet[muokkaa]

Käytä aina vuotia ja erilaisia liuoksia käsiteltäessä kumihanskoja!
Monet nahan valmistuksessa käytettävät liuokset voivat olla syövyttäviä, myrkyllisiä tai muuten vahingollisia
ja siten ongelmajätettä!

Tarvikkeet[muokkaa]

  • lämpömittari
  • isoja paljuja
  • vuolurauta ja/tai näskäin/skraappa
  • lihauspummi tai -teline

Nylkeminen[muokkaa]

Katso sivu Nylkeminen.

  • Nahan käsittelyn ensimmäinen vaihe on nahan irroittaminen ruhosta teurastuksen yhteydessä. Tässä vaiheessa täytyy kiinnittää huomiota siihen, ettei vahingoita nahkaa teurastuksessa käytettävillä välineillä. Jatkokäsittelyä helpottaa myös se, että jo tässä vaiheessa irroittaa nahasta mahdollisimman tarkkaan lihan ja rasvan.
  • Viillot tehdään yleensä mahapuolelle ja raajojen alaosiin.

Vuodan säilöminen[muokkaa]

Helpointa olisi että vuota valmistettaisiin nahaksi heti, mutta se ei ole aina mahdollista. Säilömiseen on monia menetelmiä, mutta tärkeimmät ovat suolaus ja kuivaus.

Suolaus[muokkaa]

Ennen suolausta vuota puhdistetaan lannasta ja verestä, koska monet bakteerit viihtyvät ja lisääntyvät erityisesti niissä. Suolaus toimitetaan joko kiinteällä 1-2 mm keittosuolalla tai suolaliuoksella. Se suoritetaan vasta kun kun vuota on saanut muutaman tunnin jäähtyä nylkemisen jälkeen. Tällöin muodostuu lihaskudoksissa maitohappoa ja suola vaikuttaa tehokkaammin happamessa kuin neutraalissa tai emäksisessä liuoksessa. Jos taas vuotaa pidetään liian kauan ilman suolaa, alkavat valkuaisaineet hajota ja reaktio muuttuu emäksiseksi.

Kiinteää suolaa käytettäessä vuota levitetään kaltevalle alustalle ja sen lihapuolelle ripotellaan runsaasti suolaa. Suolatun vuodan päälle laitetaan toinen vuota ja annetaan niiden olla joitakin vuorokausia. Suolan säilövä vaikutus perustuu siihen että se poistaa vuodista vettä, varsinainen sterilisoiva vaikutus on heikko. Vuodista niiden seistessä valuu suolaliuosta kaltevaa tasoa myöten. Suolamäärä on otettava niin runsaaksi, että vuotiin jää vielä jäljelle kiinteää suolaa. Siksi on hyvä suorittaa vielä jälkisuolaus.

Ensimmäisessä suolauksessa vuodan vesipitoisuus alenee 60%:ta 40%:iin. Toisessa suolauksessa vuotaan sitoutuu suolaa minkä takia vuotien painosta häviää vain 10%. Suolaa kuluu noin noin 35% vuotamäärästä.

Suolatut vuodat säilyvät tasaisina kasoina kellarissa (5-7 astetta) pitkiäkin aikoja.

Toinen tapa on suolata vuodat liottamalla niitä suolaliuoksessa. Tällöin vuodat pestään tunnin kulttua nylkemisestä ja liotetaan 25%:sessa suolaliuoksessa vuorokauden verran. Kun liika suolavesi on valunut, suolataan ne kiinteällä suolalla. Tämä tapa on periaattessa parempi kuin edellinen, sillä näin saadaan parempaa nahkaa ja ei synny suolaimuja eli valmiin nahan pinnassa näkyviä ruskeita täpliä, joita muodostuu likaisen veren ja suolan vaikutuksesta.

Kuivaus[muokkaa]

Kuivaus on suolausta yksinkertaisempi ja helpompi säilytystapa. Sen suurin etu suolaukseen verrattuna on, ettei tarvita suolanpoistoa vaan pelkkä yksinkertainen liotus riittää. Tällöin vuota levitetään taisaisesti, ripustetaan roikkumaan tai pingotetaan kehyksiin ilmavaan ja varjoisaan paikkaan kuivumaan. Kun kosteus on laskenut 12% alapuolelle ei mätänemisvaaraa enää ole. Kuivumisen täytyy tapahtua kuitenkin niin nopeasti, ettei mätäneminen pääse alkuun. Toisaalta taas liian kovasti kuivatut vuodat likoavat hitaammin. Auringossa kuivatut vuodat voivat palaa taas vallan likoamattomiksi.

Muut menetelmät[muokkaa]

Vuodat voidaan myös pakastaa, jolloin se säilyy useita vuosia.

Kuivasuolauksessa suolaliuokseen kastetut vuodat kuivataan.

Intiassa käytetään dacca-kipsien säilöntämenetelmää, jossa vuodat pingotetaan kuivamaan ja niiden lihapuolelle hangataan savea. Syynä tosin voi olla vuotien painon lisäys.

Liotus[muokkaa]

Liotuksen tarkoitus on saattaa vuota mahdollisimman samankaltaiseen tilaan kuin se oli nyljettäessä, eli pehmeäksi ja taipuisaksi. Sillä myös pyritään saamaan pois säilöntäaineet vuodasta ja veteen imeytyy myös pieniä määriä liukenevia valkuaisaineita. Likoveden tulisi olla pehmeää ja sen ei tulisi olla liian kylmää koska silloin se tapahtuu liian hitaasti. Toisaalta sen ei tule olla liian lämmintäkään koska silloin on mätänemisvaara. Sopivin lämpötila on 12-15 astetta. Vuotia on hyvä liikutella välillä vedessä.

Tuoreet vuodat likoavat paremmin kuin säilötyt. Niistä on saatava vain veri, lika ja liukoiset valkuaisaineet pois. Liotus kestää niillä vain muutamia tunteja, joiden aikana vettä vaihdetaan.

Suolatut vuodat liotetaan kahdessa vuorokaudessa siten että vettä vaihdetaan kolme kertaa. Tavoitteena on saada suola liukenemaan veteen ja vesi suolan tilalle vuotaan.

Kuivattujen vuotien liotus on vaikeinta, koska niiden vesipitoisuus on pieni ja kuidut ovat liimautuneet kiinni toisiinsa sarvimaiseksi aineeksi. Tästä syystä liotus kestää pitkään.

Karvominen[muokkaa]

Vuodista poistetaan karvat ja orvaskesi, eli nahan pintaosa. Karvojen irroittamiseksi vuodasta tuhotaan orvaskeden alin kerros jolloin orvaskesi irtautuu verinahasta. Nilakerroksen valkuaisaineet saatetaan myös liukoiseen muotoon. Tämä voidaan saavuttaa mädättämällä vuotaa niin kauan kunnes karvat irtoavat, mutta samalla nahan laatu heikkenee. Lappalaiset jättivät vuodat vain hankeen ja keväällä ne olivat valmiit kaavittaviksi. Muualla Suomessa jos joki oli lähellä, heitettiin vuota jokeen kesäksi kunnes karvat irtosivat helposti. Vaivaton tapa oli myös hieroa runsaasti koivuntuhkaa alueille joista halusi karvan/roippeet pois jonka jälkeen vuota taiteltiin kokoon ja haudattiin maahan. Välillä käytiin katsomassa joko alkoi irrota.

Karvoimiseen voidaan käyttää:

VAROITUS: Lipeä on syövyttävää!

Tuhkalipeällä karvominen suoritetaan seuraavasti: X litraa (1kg) koivuntuhkaa 10 litraan vettä. Jos vesi on lämmintä niin se tehostaa imeytymistä. Anna seoksen laskeutua yön yli ja kaada lipeä pois pinnalta. Sekoita X litraa lipeää X litraan vettä. Kokeile jollakin määrällä ja jos liian laimeaa niin lisää lipeää. Kun tiedät tarkempia lukuja, kirjoita ne X:ien tilalle.

Sammutetulla kalkilla taas karvominen tehdään siten, että 5 dl (2 cups) rakennushienoa kalkkia sekoitetaan 20 litraan (5 gallons) kuumaa vettä (hirvenvuota vaatii yli 40 litraa seosta) (lähde: [1])

Kalkin hajottaessa ja liuottaessa nilakerroksen valkuaisaineita, keräytyy kalkkiliemeen niiden hajoamistuloksia, joista rikkiyhdistykset, amiinit ja ammoniakki tehostavat liemen karvoja irroittavaa vaikutusta. Sen takia mitä vanhempaa liemi on, sitä paremmin karvat irtoavat. Kalkkiliemi myös vaikuttaa vuotaan paisuttavasti ja se liuottaa verinahasta kudosväliainetta. Samalla vuodassa oleva rasva saippuoituu ja poistuu pestessä. Paisuttava vaikutus edistää aikanaan parkitusaineiden pääsyä nahaksen huokosiin. Paisuttava vaikutus on sitä voimakkaampaa mitä tuoreempaa liemi on, päinvastoin kuin karvoja irroittava vaikutus. Näin voidaan säätää eri vahvuisia liemiä käyttämällä haluttua vaikutusta. Siksi on hyvä että liotusammeita on kolme. Ensin vuota laitetaan vanhimpaan (käytetyimpään), sitten seuraavaksi keskivanhaan ja lopuksi aivan käyttämättömään ja tuoreeseen liemeen. Tämän jälkeen vanhin liemi heitetään pois ja sen tilalle tehdään tuore liemi. Karvominen kestää 1-3 viikkoa.

Kalkin kanssa voidaan käyttää natriumsulfidia, joka tehostaa karvojen irtoamista mutta samalla tuhoaa karvat. Näin karvominen voidaan suorittaa jopa muutamissa tunneissa riippuen siitä paljonko natriumsulfidia käytetään. Myös tällöin käytetään kolmea liemeä. Ensimmäinen on vanhinta lientä, jossa on kalkkia ja natriumsulfidia. Toinen on kertaalleen käytettyä lientä jossa on myös molempia. Kolmas liemi on sisältää pelkästään kalkkia. Sammutettua kalkkia käytetään 3-10%, ja natriumsulfidia 3% vuotamäärästä. Pitkäaikaisella (vähän natriumsulfidia suhteessa kalkkiin) käsittelyllä saadaan aikaan venyvää puku-, käsinenahkaa.

Tuhkalipeän käytöstä ei ole juurikaan tullut vastaan tietoa. Sitä pitää kaiketi vain kokeilla ja tutkia millä määrillä ja liotusajoilla saadaan parhaat tulokset.

Kaavinta[muokkaa]

Kaavinta suoritetaan parhaiten tukin päällä tai erityisessä telineessä. Tukki on siitä parempi että korkeutta on helpompi säätää ergonomialle sopivaksi ja vuoluraudan käyttö on mahdollista kaarevasta pinnasta johtuen. Suorateräinen vuolurauta on tehokkaampi, mutta myös kaareva puunkuorintaan käytetty käy. Tarkempaan ja nahan reuna-alueisiin kohdistuvaan kaavintaan paras työkalu on näskäin tai yhdenkäden "skraappa". Skraappassa on puinen kahva ja pyöreäteräinen terä. Toisinkuin joskus väitetään, on työkalujen hyvä olla tarpeeksi teräviä jotta niillä saa kaavittua myös lihan alla olevan kalvon pois.

Lihapuolta kaavittaessa syntyvät jätteet voi säästää ja tehdä niistä nahkaliimaa sekoittamalla niihin vahvaa kalkkivelliä. Sitten seoksen annetaan olla jonkin aikaa kalkkiutumassa, jonka jälkeen ne pestään ja keitetään höyryllä liimaliuokseksi. Se puolestaan haihdutetaan tyhjiöhaihduttimessa kylmänä jähmettyväksi liimahyytelöksi, joka leikataan paloiksi ja kuivataan.

Kalkinpoisto[muokkaa]

Jäykille nahoille, kuten pohjanahoille, riittää vain vähäinen kalkinpoisto jopa vain perusteellinen pesu. Päällis- ja käsinenahat taas tarvitsevat perusteellisen kalkinpoiston.

Emäksisessä liuoksessa liotettu nahka on paisunutta ja sisältää kalkkia tai lipeää. Parkituksessa parkitsemisaineet muodostaisivat kalkin tai lipeän kanssa liukenemattomia yhdisteitä. Myöskään nahka ei saisi olla paisuneessa tilassa parkitsemisen alkuvaiheessa vaan se on saatava "lakastumaan". Kalkki on kiinni nahassa kolmella tavalla:

  1. Mekaanisesti liukenemattomassa muodossa kiinnittyneenä.
  2. Huokosissa olevaan veteen liuenneena.
  3. Nahkaan kemiallisesti sitoutuneena.

Viimeisin on vaikeiten poistettavissa ja aiheuttaa nahan paisumisen. Kalkkia voidaan poistaa vedellä, hapoilla ja näiden ammoniumsuoloilla. Pelkällä vesiliolla saadaan pois 60% kalkista, mutta se ei usein riitä. Täydellisimmin saadaan kalkki pois hapoilla, mutta kivennäishapot (suola- ja rikkihappo) aiheuttavat vähäisinä määrinäkin happopaisuntaa joka on päällisnahalle hyvin haitallista. Paisunta tapahtuu jos kalkinpoistoliuoksen pH laskee alle 4:n. Tällöin nahan pintakerrokset paisuvat ensin, eikä neutralointi pääse nahan sisälle. Siispä paras hapoista on maitohappo, joka ei laimeina liuoksina ja vähitellen lisättynä veteen, aiheuta happopaisuntaa. Kaikista parhain kalkinpoisto onnistuu em. happojen ammoniumsuoloilla. Ainakin entisaikaan kaupasta sai Purgatolia, joka sisältää maitohappoa, ammoniumlaktaattia ja melassia.

Nahkaa on hyvä huljutella liuoksessa välillä. Liuoksen lämpötilan olisi hyvä olla 25-30 astetta. Kalkin poistumista voi seurata kostuttamalla fenoliftaleiiniliuoksella nahan läpileikkausta jolloin punainen väri osoittaa kalkkia tai lipeää olevan jäljellä. Metyylipunaliuoksella voi saada selville nahan happopaisunnan, jos se muuttuu punaiseksi.

Kalkinpoisto suoritetaan seuraavasti:

  1. Nahat pestään noin 20 asteisessa vedessä puoli tuntia.
  2. Vesi lämmitetään 35 asteeseen ja lisätään 0,2-0,7% nahkamäärästä maitohappoa. Annetaan nahkojen liota 25 minuuttia välillä huljutellen niitä.

Maitohappoa sisältävää liuosta saa tehtyä kotitekoisesti idättämällä viljanjyviä ja antamalla niiden käydä vedessä.

Peittaus[muokkaa]

Peittaus voidaan suorittaa kalkinpoiston yhteydessä.

Peittauksen tarkoituksena on saada aikaan kollageenissa kemiallisia muutoksia ja kuiturakenteessa löyhtymistä ja jännitysten poistumista. Silloin valmiista nahasta tulee pehmeä ja oikean tuntuinen. Nahan pintakerroksessa on elastiini-nimistä valkuaisainetta keltaisina pinnan suuntaisina nippuina. Jos nämä kuituniput eivät löyhtyisi, jäisi nahan pinta kurttuiseksi ja karkeaksi. Myös rasvaa liukenee pois. Ruuansulatusentsyymit saavat aikaan nämä muutokset. Muinoin nahkurit suorittivat peittauksen koirien tai lintujen lannalla (miksei minkä tahansa eläimen?). Vasta 40 vuotta sitten alettiin ottaa entsyymit suoraan eläinten haimarauhasesta. Siitä saadaan veteen uuttamalla entsyymiseos, jonka vaikuttavat aineet ovat trypsiini (vaikuttaa valkuaisaineisiin) ja lipaasi (hajoittaa rasvoja). Uutos imeytetään sahajauhoon ja siihen lisätään ammoniumsulfaattia tai -kloridia. Ammoniumsuolat saavat aikaan kalkin poistumisen ja muodostavat syntyvän ammoniakin kanssa liuoksen, jonka pH on 8-8,5, mikä on trypsiinille sopivin pH-arvo.

Peittaus suoritetaan seuraavasti:

  1. Kuumennetaan sama kalkinpoistovesi taas 35 asteeseen ja lisätään 0,25-1,5% peittausainetta. Liotetaan nahkoja 35 asteisessa (trypsiinin optimilämpötila) liuoksessa 1-2 tuntia välillä huljutellen.
  2. Lasketaan kylmää vettä sekaan ja pestään liuoksessa nahat.

Peittausastetta koetellaan painelemalla sormin nahkaa tutkien sen liukkautta ja ilman läpäisykykyä. Mitä voimakkaampi ja pidempi peittaus, sitä pehmeämpi ja venyvämpi nahka. Liika peittaus tosin heikentää nahkaa.

Parkitseminen[muokkaa]

Ilman parkitsemista, nahka on kosteana mätänevää, kuivana kovaa ja keitettäessä liimaksi liukenevaa. Vasta parkitseminen tekee nahasta säilyvää ja pehmeää.

Rasvaparkki[muokkaa]

Rasvaparkittu nahka on kellertävää ja erittäin pehmeää. Kompostoituvaa.

Rasvaparkki on ehkä helpoin ja vaivattomin luonnonmukaisista parkitsemistavoista. Se sopii erityisesti turkiksille koska siinä parkitusaineet voidaan levittää vain lihapuolelle.

Tyydyttymättömät rasvat, kuten traanit tai aivojen sisältämät rasvat parkitsevat myös nahan. Säämiskää saadaan kun vuotaa kalkitaan niin pitkään että karvapuolen pinta saadaan kaavittua pois. Parkitus tapahtuu siten että vuotaan vaivataan traania tai "aivopastaa" ja sen jälkeen ne viedään lämpimään huoneeseen jossa rasvat hapettuvat ja vesi poistuu rasvan tieltä. Ylimääräinen rasva poistetaan soodaliuoksella talteen ja sitä voidaan käyttää erittäin arvokkaana nahkarasvana.

Säämiskänahat voidaan valkaista rikkidioksidilla ja värjätä rikkivärein.

Amerikan intiaanit keksivät muinoin eläimen omilla aivoilla parkitsemisen. Sanotaan että eläimen aivot riittävät sen oman nahkan parkitsemiseen. Aivot pitää käyttää vuorokauden aikana tai pakastaa, muuten ne pilaantuvat. Parkitseminen tehdään siten että aivot muhennetaan survimella tai tehosekoittimessa, jonka jälkeen survos levitetään ja hierotaan tasaisesti nahan lihapuolelle. Survoksen mieto lämmittäminen edistää parkkiintumista. Joissakin ohjeissa neuvotaan lisäämään kuumaa vettä survokseen, jolloin erillistä kuumentamista ei tarvitse suorittaa. [2]

Kasviparkki[muokkaa]

Kasviparkittu nahka on vaaleanruskeaa. Kompostoituvaa.

  • Pajunkuori (n. 10% ilmakuivan tavaran määrästä)
  • Kuusenkuori (n. 10% ilmakuivan tavaran määrästä, sokeripitoista eli käy helposti)
  • Tammenkuori (n. 10% ilmakuivan tavaran määrästä)

Kasviparkkiaineet eivät ole yhtenäisiä, vaan ne ovat seoksia jotka sisältävät useita eri aineita. Erityisesti näiden aineiden molekyylikoko on ratkaisevaa. Suurilla molekyyleillä on suurempi taipumus kiinnittyä valkuaisaineisiin kuin pienillä. Jos käytetään pelkästään tuoretta lientä, suuret molekyylit imeytyvät nahan pintaosiin muodostaen tiiviin kerroksen ja tukkien huokoset. Tällöin sisäosat jäävät parkkiintumatta. Sen sijaan jos liemi on vanhaa, jo käytettyä, ovat suuret molekyylit jo kuluneet jolloin parkkiintuminen käy hitaasti ja sisäosatkin parkkiintuvat. Ensiksi siis laitetaan nahat likoamaan käytetyimpään liemeen, sitten aina tuoreempaan, kunnes lopulta aivan käyttämättömään.

Myös liemen happamuudella on suuri merkitys. Kasviparkkien sisältämistä sokereista muodostuu käymistuloksina etikka- ja maitohappoa. Happamuus saattaa siis vaihdella pH 6 - 2,5. Hapot aiheuttavat nahan paisumista, jolloin kuidut imevät vettä ja välitilat pienenevät. Näin ollen myös parkkiintuminen nopeutuu, erityisesti pintaosissa jos liemi on hyvin hapanta. Jos käytetään alussa lievästi hapanta lientä, niin silloin parkitustulos on tasaisempaa ja loppupeleissä nopeampaa. Toisaalta jos halutaan kiinteää pohjanahkaa, niin silloin on hyvä käyttää myös vahvasti hapanta lientä. Taipuisia, pehmeitä ja kevyitä nahkoja varten käytetään vähemmän happamia liemiä. Mm. tammen- ja kuusenkuori tuottaa hyvin hapanta parkituslientä.

Teollisuudessa käytetään 6-16 liotusammetta. Kun nahat ovat likoamassa, niitä on hyvä huljutella varsinkin alkuvaiheessa, jotta ei tule läiskiä ja lopputulos on tasainen. Parkituksen etenemistä voi seurata leikkaamalla ohuen siivun nahan reunan paksuimmasta kohdasta. Kun nahka on keskeltäkin vaaleanruskeaa on se parkkiintunut.

Virtsaparkki[muokkaa]

Virtsaparkittu nahka on ?

Virtsaparkitus on rasvaparkin ohella helpoimpia menetelmiä, sillä paitsi että se parkitsee vuodan, se myös irrottaa siitä karvat.

Virtsaa kerätään muutaman päivän ajalta ja annetaan sen väkevöityä pari päivää, jolloin sen ammoniakkipitoisuus kasvaa. Tämän jälkeen virtsa laimennetaan 50% ja nahat laitetaan siihen 12-24 tunniksi. Sitten nahat huuhdellaan.

Alunaparkki[muokkaa]

Alunaparkittu nahka on valkoista. Ongelmajätettä? Sitä on käytetty valjasnahan ja käsineiden valmistukseen.

Nahka sitoo aluminimiumsuoloja, vaikkakaan ei yhtä hyvin kuin kromisuoloja. Sen takia alunaparkitusta nahasta voidaan liottaa vedellä parkkiaineet suurimmaksi osaksi pois. Tästä syystä alunaparkitut nahat on syytä rasvata vahvasti tai yhdistää parkitukseen muita menetelmiä kuten esim. rasva- tai kasviparkki.

Alunaparkitsemiseen voidaan käyttää:

  • Kalialunaa
  • Aluniniumsulfaattia

Koska em. aineiden liuoksissa on aina vapaata rikkihappoa, käytetään happopaisumisen estämiseksi runsaasti suolaa parkituksen yhteydessä. Parkitsemista seuraa välittömästi hidas kuivaus ja pehmitys.

Mänttinahka kyllästetään lopuksi kuumalla vedettömällä talilla upottamalla se siihen tai sivelemällä sitä lämpimässä saunassa. Rasvattaessa nahan tulee aina olla aivan kuiva.

Glaseenahkan parkitukseen käytetään alunan ja suolan lisäksi munankeltuaista ja vehnäjauhoja. Jos sille tehdään kuivauksen ja pehmityksen jälkeen kasvi- tai kromijälkiparkinta, saadaan nappanahkaa.

Kromiparkki[muokkaa]

HUOM: Tämä kirjoitus on vielä kesken ja siten puutteellinen.

Värjäämätön kromiparkittu nahka on sinivihreää.

Kromiparkituksessa nahkaan imeytetään emäksisiä kromisuoloja. Mitä emäksisempiä ne ovat, sitä voimakkaampi parkkiintuminen. Parkitsemisen voi tehdä joko yhdellä tai kahdella liemellä. Jälkimmäistä käytetään nykyään vain vuohennahasta valmistetun vuohikkaan parkitsemiseen.

Kaksiliemiparkituksessa nahkaan imeytetään dikromaattiliuosta, joka värjää nahan keltaiseksi. Sitten liuokseen lisätään suolahappoa, joka vapauttaa dikromaatista kromihappoa. Tämä kiinnittyy nahkaan mutta ei vielä parkitse sitä. Nahat nostetaan liemestä ja annetaan niiden olla vuorokauden, jonka jälkeen ne laitetaan natriumtiosulfaattiliemeen jonka happamuutta on lisätty suolahapolla. Hapon vaikutuksesta tiosulfaatti hajoaa synnyttäen rikkidioksidia, joka pelkistää kromihapon kromisuoloiksi ja rikiksi.

Yksiliemiparkituksessa kromisuolaa sisältävä liuos valmistetaan kromialunasta tai dikromaateista. Kromialunasta liuos tehdään lisäämällä soodaa. Mitä enemmän soodaa lisätään, sitä emäksisempää ja suurimolekyylisempää liuos on. Kuten kasviparkituksessakin, aloitetaan parkitseminen vähän soodaa sisältävissä väkevissä liuoksissa, jotta nahka läpiparkkiintuu tasaisesti. Nimittäin mitä väkevämpi liuos, sitä pienemmät kolloidihiukkaset.

Pikkelöinti suoritettaan ennen parkitusta peittauksen jälkeen rikki-, suola- tai muurahaishapolla. Sen tarkoitus on paitsi poistaa viimeisetkin kalkit, myös pienentää nahkaan tulevien kromisuolojen emäksisyyttä ja siten hidastaa parkkiintumista jota myös sisäosat parkkiintuisivat. Pikkelin suolapitoisuus taas estää nahkaa happopaisumasta ja että siitä poistuu vettä. Vähän vettä sisältävät kuidut parkkiintuvat nimittäin helpommin. Suolaa on oltava vähintään 5% vesimäärästä jotta paisuntaa ei tapahtuisi. Alla pikkeliliuoksen määrät rikkihappoa käytettäessä (% nahkamäärästä):

  • 0,5-2% rikkihappoa
  • 6-20% ruokasuolaa
  • 80-200% vettä

Optimilämpötila pikkeliliuokselle on 15-20 astetta ja aika 1-2 tuntia.

Muut parkit[muokkaa]

Hapanpuuroparkissa sekoitetaan veteen kaura- ja ruisjauhoja velliksi, kumpiakin yhtä paljon, ja annetaan sen hapantua hyvin happamaksi huoneenlämmössä kaksi päivää. Sitten velli kyllästetään suolalla ja levitetään vuodan lihapuolelle. Lihapuolet käännetään vastakkain ja annetaan vuodan olla silleensä pari viikkoa, kuitenkin aina välillä lisäten velliä sinne missä se on kuivunut. Lopuksi lihapuoli kaavitaan puhtaaksi.

Oksaalihappoparkissa sekoitetaan litraan veteen 80g suolaa ja 60g oksaalihappoa. HUOM: Liuos on syövyttävää! Nahan tai turkiksen annetaan olla siinä vuorokauden (isommat nahat pidempään). Nahkaa on hyvä liikutella välillä. Lopuksi nahka huuhdellaan. [Raparperi]sta saa myös oksaalihappoa.

Valkaisu ja värjäys[muokkaa]

Kasviparkitun nahan väriä voidaan vaalentaa liottamalla sitä happamassa liuoksessa. Mitä happamampi liuos, sitä vaaleampi väri. Happoina käytetään suola-, rikki- tai oksaalihappoa. Oksaalihappoa saadaan parhaiten raparperista.

Värjäykseen käytetään tervavärejä, happovärejä, emäsvärejä ja peitevärejä.

Rasvaus[muokkaa]

Jos nahka kuivataan niin se tulee kovaksi, peltimäiseksi ja hauraaksi. Se myös imee helposti kosteutta. Rasvapitoisuudesta riippuu nahan pehmeys ja vedenpitävyys. Jos krominahka pääsee kuivumaan ilman rasvausta, se ei pehmene enää rasvallakaan. Nahka rasvataan märkänä, jolloin sen kuivuessa vesi poistuu kuitujen välistä ja rasva tunkeutuu tilalle.

  • Traani
  • Tali
- Nahkurin tärkein jähmeä rasva. Naudantali on kovaa ja vaaleata, hevosentali notkeaa ja kellertävää.
  • Sorkkaöljy
- Krominahkoihin.
  • Maksaöljy
  • Kalaöljy
  • Risiiniöljy
  • Pellavaöljy
- Lakkanahan valmistukseen.
  • Degras (Teekra)
- Syntyy säämiskän valmistuksesta.

Kasviparkituille nahoille on entisaikoina käytetty rasvana traanin, talin, degrasin ja kivennäisöljyn seosta.


Pehmitys[muokkaa]

Nahka kovettuu jäykäksi jos sitä ei pehmitetä kuivauksen yhteydessä. Pehmitettäessä nahan ei tule olla läpimärkä vaan lievästi kostea. Parkitseminen sanana on tarkoittanut ennen lyömistä ja luultavasti nahkoja on pehmitetty aikoinaan puunuijalla lyömällä. Pieniä nahkoja voi hieroa vaikka tuolin selkänojaa vasten. Isompia varten on seuraavia keinoja:

  • Skraappitelineessä nahkaa voidaan venyttää eräänlaisella kainalosauvalla jossa on tylsä reunoilta pyöreä terä. Käytetty paljon Ruotsissa.
  • Hirsiseinään naulataan tai tapitetaan eräänlainen iso ovenkahva, jossa sisäpinta on terävä ja jopa hiukan hammastettu. Nahkaa venytetään ja hierotaan siinä edes takaisin ja voimaa saadaan nojaamalla keholla taaksepäin. Tämä on ollut hyvin yleinen tapa.
  • Jossain päin on ollut sisälle rakennettu pyörivä paalu johon nahka on laitettu siinä olevasta reijästä. Jos olet nähnyt niin kerro lisätietoja!
  • Maassa makaavaan tukkiin upotetaan sopivan paksu keppi pystyyn. Sivulta laitetaan tulemaan eräänlainen loukku, joka menee kepin molemmin pyölin ylhäältä alas. Kun nahka laitetaan kepin päälle, loukku venyttää sitä siitä kohdin. Paikkaa vaihdetaan ja venytystä jatketaan kunnes nahka on täysin kuiva.
  • Voit myös keksiä oman välineen tai keinon!

Cuir Bouilli / kovetettu nahka[muokkaa]

Nahkaa voi kovettaa mm. seuraavilla tavoilla:

  • Liottamalla kylmässä vedessä muutaman tunnin ja kuivaamalla sen jälkeen.
  • Liottamalla kuumassa vedessä. Mitä kuumempaa vesi on, sitä kovempaa nahasta tulee kun se kuivuu. Mutta jos vesi on liian kuumaa, niin nahkaa on hankala muokata (esim. asettaa johonkin muotoon) vedestä ottamisen jälkeen. Sopiva lämpötila on sellainen, jossa juuri ja juuri pystyy pitämään omaa kättä.
  • Liottamalla kiehuvassa vedessä.

Historiallisesti Cuir bouillia on käytetty mm. kirjojen sitomiseen ja haarniskoiden valmistamiseen. Kuivattu keitetty nahka on myös läpikuultavaa, joten siitä on tehty mm. lampunvarjostimia [3]

lähteet: [4], [5]

Sanottua[muokkaa]

  • "Jos nahka on kaavittu huolellisesti puhtaaksi kalvoista, rasvasta ja lihasta, voidaan se säilöä liottamalla sitä viileässä vedessä, kuitenkin vettä aina välillä vaihtaen. Näin se säilyi noin vuoden, etenkin talven. Nahka myös jäätyi välillä."

Nahkojen ja turkisten myyjät[muokkaa]

- Porontaljoja, kasviparkittuja nahkoja.
- Nettikaupassa myös parkituskemikaaleja ja muita aineita harrastajille.
- Verhoilu-, kenkä- ja laukkunahkoja.
- Lampaantalja, allergiavapaa lampaantalja, kasviparkittu nahka
- Nahkojen parkitseminen

Linkkejä[muokkaa]

- Loistava opas kuinka saamelaiset muokkasivat nahkoja.
- Hyvä linkkilista mutta ei juuri muuta. Kirja hyvä.
- Hyvä sivusto jossa kerrotaan keskiajan parkitusmenetelmistä.
- Paljon artikkeleita aivo- ja kasviparkinnasta.
- Kuvasarja tekstin kera aivoparkinnasta.
- Ohje alumiiniparkitukseen.
- Ohje kuinka tehdään rumpunahka.
- Parkitusohjeet EZ-tan nimisellä aineella.
- Artikkeli raakanahojen teosta ja käytöstä mm. rumpuihin.
- Artikkeli alumiiniparkituksesta käyttäen tuhkaa karvanpoistoon.
- Loistava opas kuinka tehdä nahasta pergamenttia. Suositeltava!
- Paljon nahan historiikkia sekä aivoparkitus- ja savustusopas.
- Hyvä ohje kuvien kera kuusiparkitsemiseen.
- Nahasta tehdyt muinaisjalkineet.
- runsaasti kuvia ja selkeät tekstit teollisesta nahanparkinnasta.
- alumiiniparkkiresepti